Kamuja ja vähän jäljestystä

Sainpa viimeinkin aikaiseksi kokeilla verijälkeä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan kokeilu olisi tehty jo pari viikkoa sitten, mutta koska veri ei näköjään sulakaan ihan muutamassa tunnissa (varsinkaan parin asteen lämpötilassa), niin jäi jäljet sillä kertaa tekemättä. Torstaina sitten päätin käydä vetämässä jäljet, yhteensä kolme kappaletta, koska Saivakin oli tulossa mukaan perjantain metsälenkille. Perjantaina, jäljet ajettuamme totesin, että olin varmaankin pihistellyt liikaa veren kanssa ja kaiken lisäksi olin vielä merkinnyt jäljet huonosti, sillä yksikään koirista ei pysynyt jäljellä kunnolla. Tietysti koirien liiallisella innostuksellakin saattoi olla vaikutusta.

Musto kiinnostui kyllä verestä, mutta vouhotti sen verran paljon, ettei malttanut keskittyä seuraamaan jälkeä. Kaato löytyi kuitenkin lopulta, vaikka jäljeltä olikin poikettu moneen kertaan. Sallilla alku oli tosi hyvä, ja se seurasi jälkeä hienosti. Loppua kohden sekin kuitenkin ajautui pois jäljeltä ja löysi sen sitten uudelleen vähän ennen kaatoa. Salli kuitenkin keskittyi huomattavasti Mustoa paremmin. Ensi kerralla taidan tehdä vain yhden jäljen kerrallaan, suuremmalla verimäärällä, tasaisempaan maastoon ja paremmin merkittynä. Enkä ota metsään kuin yhden koiran kerrallaan, jolloin kavereitten aiheuttama innostus jää pois.

Viime viikkoina on tavattu Saivaa sekä hihna- että metsälenkkien merkeissä, ja myös koirapuistoissa on käyty. Viime viikolla olikin Nokelan puistossa melkoinen hälinä, kun paikalla oli arviolta 10 koiraa. Kyllä sitä vauhtia riittikin, ja Sallilla tuntui olevan täysi työ sellaisen porukan paimentamisessa. Niin, Sallilla on siis tapana räksyttää koirapuistoissa aivan koko ajan toisten perässä juosten. Tällaista en ole nähnyt sen tekevän missään muualla kuin koirapuistoissa.

Viikko sitten tapasimme pitkästä aikaa myös Luka-belgin. Luka on Muston “lapsuudenystävä”, lähes tarkalleen saman ikäinenkin. Pojat eivät luonnollisesti toisistaan enää välitä, mutta mahtuvat kuitenkin samaan koirapuistoon ja lenkkeilemäänkin ilman rähinöitä. Koirapuistossa oli meidän ja Lukan lisäksi myös lapinkoiraneiti Sanni (Paw arts Midsummers blob) sekä lyhytkarvainen collietyttönen.

Sallia olen yrittänyt seurailla, mutta eipä tuo maha tuosta näytä enää kasvavan. Nyt ollaan kuitenkin jo niin pitkällä, että jos pentuja olisi tulossa, niin kyllä mahan pitäisi olla jo melkoisen kokoinen. Vielä viikko sitten näytti, että Salli vain paisuu, mutta nyt maha ei näytä yhtään isommalle kuin viime viikollakaan. Kaiken lisäksi turkki on kasvanut astutuksen jälkeen melkoisesti, joten sekin saa koiran näyttämään paljon paksummalta kuin pari kuukautta sitten. Seuraavalla kerralla ajattelin mitata vatsan ympäryksen heti astutuksen jälkeen ja siitä eteenpäin viikon välein, jotta voin paremmin seurata tilannetta. Kasvattaja tulee kuitenkin tänään katsomaan Sallia ja arvioimaan tilannetta. Itse kun olen vähän huono sanomaan mitään, sillä ainoa kokemukseni odottavasta nartusta sijoittuu vuoteen 1992, jolloin olin viisivuotias. No, tässähän sitä samalla opitaan, ja juuri sen takia halusinkin sijoituskoiran, että voin osallistua pentuprojektiin ja oppia sitä kautta näitä asioita.

Sitten kuvia riekkumisista. Lisää löytyy kuvagalleriasta.

Salli ja Luka



Saiva, kerrankin sekunnin paikallaan…



…ja jälleen vauhdissa



Salliska



Mustopoika

Syksyn kuulumisia

Ompas taas vierähtänyt aikaa edellisestä päivityksestä. Vaikka eipä tässä ole niin kummallisia ehtinyt tapahtuakaan pohjoisenreissun jälkeen. Koirakamuja on tavattu epäsäännöllisen säännöllisesti ja muutoin onkin eletty ihan normaalia arkea.

Eilen olimme lenkkeilemässä pitkästä aikaa Moskun ja Eetun kanssa. Mukava oli lenkki ja pojat tulivat ihmeen hienosti toimeen keskenään. Musto leikki Moskun ja jopa Eetunkin kanssa, mikä oli jo todella ihme. Yleensä toiset urokset nimittäin kierretään kaukaa jäykistellen. Kyllähän Eetun kanssa piti pari kertaa rähähtääkin, mutta pääsääntöisesti olivat ihan sovussa. Sallikin innostui leikkimään Moskun kanssa, vaikkei ole nyt viime aikoina oikein koirakavereista innostunutkaan. Ehkä ne nuo leikkisät pennut saavat tosikot aikuisetkin innostumaan riekkumisesta.

Onnia ollaan tavattu pariin otteeseen metsälenkeillä ja eilen Onni tulikin meille yökylään oman laumansa ollessa reissussa. Arvelin että joudun pitämään pojat kokonaan toisistaan eristettyinä täällä meillä, mutta eivätpä nuo ole tapelleet vaikka ovatkin olleet ihan samassa tilassa. Yöksi virittelin kuitenkin varmuuden vuoksi kompostiaidat niiden välille että saavat molemmat olla rauhassa, ja sievästi ne nukkuivatkin yön. Myös ulkoilut kolmen kanssa sujuivat ihmeen hyvin, vaikka pelkäsin niiden olevan ihan solmussa hihnoineen ja flekseineen.

Sallia en sitten ilmoittanutkaan erkkariin. Ehkä ensi syksynä sitten päästään taas näyttelyyn, riippuen nyt näistä pentuhommista. Astutusyrityksistä on nyt viisi viikoa, joten kohta pitäisi jo alkaa jotain näkyä mikäli astutus olisi onnistunut. Välillä näyttää sille että Salli olisi lihonut, mutta toisaalta tuo turkkikin huijaa aika paljon. Ruokamäärät ovat kuitenkin pysyneet ihan samana, samoin lenkkeilyt, joten tuskimpa tuo ihan muuten vain olisi päässyt lihomaan. Pitäisi melkein punnita se joku päivä, niin saisi vastauksen tähänkin asiaan. Valeraskaushan sille voi tietenkin tulla myös, siihen voisi viitata se, että Salli on ollut viime aikoina vähän normaalia vaisumpi, ja ruokahalu on kasvanut huomattavasti.

Saivakin on kotiutunut reissultaan, joten ensi viikolla pääsemme taas näkemään sitäkin. Tarkoitus olisi kokeilla myös verijälkeä Saivan emännän opastuksella. Itse en ole koskaan moista tehnyt, joten mukava nähdä miten nuo innostuvat jälkihommista. Myös muita harrastuksia olisi taas mukava kokeilla pitkästä aikaa, ja toivon mukaan talven aikana osallistutaan jollekin kurssille. Agilitykurssihan meillä on ollut suunnitelmissa jo vuodenvaihteesta saakka, mutta eipä ole tullut ilmoittauduttua kursseille. No, ehkä ensi vuoden aikana sitten.



Tässä vielä Aijan ottamia kuvia eiliseltä lenkiltä. Kiitokset lenkkiseurasta ja kuvista!