Kamuja ja vähän jäljestystä

Sainpa viimeinkin aikaiseksi kokeilla verijälkeä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan kokeilu olisi tehty jo pari viikkoa sitten, mutta koska veri ei näköjään sulakaan ihan muutamassa tunnissa (varsinkaan parin asteen lämpötilassa), niin jäi jäljet sillä kertaa tekemättä. Torstaina sitten päätin käydä vetämässä jäljet, yhteensä kolme kappaletta, koska Saivakin oli tulossa mukaan perjantain metsälenkille. Perjantaina, jäljet ajettuamme totesin, että olin varmaankin pihistellyt liikaa veren kanssa ja kaiken lisäksi olin vielä merkinnyt jäljet huonosti, sillä yksikään koirista ei pysynyt jäljellä kunnolla. Tietysti koirien liiallisella innostuksellakin saattoi olla vaikutusta.

Musto kiinnostui kyllä verestä, mutta vouhotti sen verran paljon, ettei malttanut keskittyä seuraamaan jälkeä. Kaato löytyi kuitenkin lopulta, vaikka jäljeltä olikin poikettu moneen kertaan. Sallilla alku oli tosi hyvä, ja se seurasi jälkeä hienosti. Loppua kohden sekin kuitenkin ajautui pois jäljeltä ja löysi sen sitten uudelleen vähän ennen kaatoa. Salli kuitenkin keskittyi huomattavasti Mustoa paremmin. Ensi kerralla taidan tehdä vain yhden jäljen kerrallaan, suuremmalla verimäärällä, tasaisempaan maastoon ja paremmin merkittynä. Enkä ota metsään kuin yhden koiran kerrallaan, jolloin kavereitten aiheuttama innostus jää pois.

Viime viikkoina on tavattu Saivaa sekä hihna- että metsälenkkien merkeissä, ja myös koirapuistoissa on käyty. Viime viikolla olikin Nokelan puistossa melkoinen hälinä, kun paikalla oli arviolta 10 koiraa. Kyllä sitä vauhtia riittikin, ja Sallilla tuntui olevan täysi työ sellaisen porukan paimentamisessa. Niin, Sallilla on siis tapana räksyttää koirapuistoissa aivan koko ajan toisten perässä juosten. Tällaista en ole nähnyt sen tekevän missään muualla kuin koirapuistoissa.

Viikko sitten tapasimme pitkästä aikaa myös Luka-belgin. Luka on Muston “lapsuudenystävä”, lähes tarkalleen saman ikäinenkin. Pojat eivät luonnollisesti toisistaan enää välitä, mutta mahtuvat kuitenkin samaan koirapuistoon ja lenkkeilemäänkin ilman rähinöitä. Koirapuistossa oli meidän ja Lukan lisäksi myös lapinkoiraneiti Sanni (Paw arts Midsummers blob) sekä lyhytkarvainen collietyttönen.

Sallia olen yrittänyt seurailla, mutta eipä tuo maha tuosta näytä enää kasvavan. Nyt ollaan kuitenkin jo niin pitkällä, että jos pentuja olisi tulossa, niin kyllä mahan pitäisi olla jo melkoisen kokoinen. Vielä viikko sitten näytti, että Salli vain paisuu, mutta nyt maha ei näytä yhtään isommalle kuin viime viikollakaan. Kaiken lisäksi turkki on kasvanut astutuksen jälkeen melkoisesti, joten sekin saa koiran näyttämään paljon paksummalta kuin pari kuukautta sitten. Seuraavalla kerralla ajattelin mitata vatsan ympäryksen heti astutuksen jälkeen ja siitä eteenpäin viikon välein, jotta voin paremmin seurata tilannetta. Kasvattaja tulee kuitenkin tänään katsomaan Sallia ja arvioimaan tilannetta. Itse kun olen vähän huono sanomaan mitään, sillä ainoa kokemukseni odottavasta nartusta sijoittuu vuoteen 1992, jolloin olin viisivuotias. No, tässähän sitä samalla opitaan, ja juuri sen takia halusinkin sijoituskoiran, että voin osallistua pentuprojektiin ja oppia sitä kautta näitä asioita.

Sitten kuvia riekkumisista. Lisää löytyy kuvagalleriasta.

Salli ja Luka



Saiva, kerrankin sekunnin paikallaan…



…ja jälleen vauhdissa



Salliska



Mustopoika