Sairastuvalta päivää

Tai no, meillä tauti on nyt taltutettu, mutta karanteenissa ollaan vielä toista viikkoa. Niin, siis meillä oli ihana vieras nimeltä kennelyskä. Väpä kai sen jostain koirapuistosta oli saanut, ja koska kerkesimme tavata ennen oireilun alkamista niin tokihan se Vannillekin sitten tarttui ja kävi lopulta läpi Muston ja Sallinkin. Tosi raju tauti, muutaman päivän yskivät ja kakoivat ja pärskivät yötäpäivää ja menivät heikkoon kuntoon. Reiluun viikkoon emme sitten paljoa lenkkeilleetkään vaan oleiltiin vain sisätiloissa. Mustolle tuo tauti iski pahimpana, Salli taisi päästä helpoimmalla ja Vannin oireilu oli jotain siitä väliltä. Ensimmäinen kerta meidän laumassa, ja ihan heti en välittäisi ottaa uusiksi, sen verran kova tauti tuo oli. Viikonlopun jälkeen ovat olleet oireettomia, joten parin viikon päästä ehkä uskalletaan taas tavata kavereita.

Hiljaiseloa ollaan vietetty siis kaikin puolin. Helmikuussa käytiin Puolangalla mökkeilemässä ja välillä ollaan oltu laavuilla yöpymässä. Muutenpa se on ollutkin tätä perusarkea tallilla ja kotosalla. Vannille olen suunnitellut vähän terveystarkkeja keväälle/kesälle, mutta eipä niillä toisaalta ole vielä kamalaa kiirettä. Jos nyt tämän vuoden aikana saisi käytyä niin hyvä.

Pennutkin täyttävät kohta vuoden. Kauhean nopsaan menee aika! Vastahan ne oli tällaisia:

Olihan ne ihania murmeleita, ai että. Tässä tulee väkiselläkin pennutuskuume pintaan. :D Onneksi ei oo mitä pennuttaa, ja tyttöjen juoksutkin oli ja meni. Ja Sallin kohdalla olen alkanut harkita steriloimista nyt kesän aikana. Että ei ole pikkuisia luvassa ainakaan ihan hetkeen. Katsotaan mitä tuosta Vannista nyt tulee ja että onko siitä sukua jatkamaan. :)

Niin, ja surullisempiakin uutisia tähän väliin on mahtunut. Veera-tolleri lähti autuaammille noutomaille. Ilmeisesti sydän petti äkillisesti, kun se palasi yhdeltä metsälenkiltä todella huonossa kunnossa, joten eipä siinä ollut paljoa tehtävissä enää. Uusi tollerinpenikka on vanhemmilla hakusessa, joten ehkä jotain pennuntuoksua tällekin keväälle on luvassa. :)

On tässä jokunen uudempikin kuva. Ois niitä enemmänkin mutta kun en ole saanut muokkailtua. Laiska minä!

Tunturijoulu

Me vietimme tänä vuonna hieman erilaisen joulun. Viikonlopun aikana pakattiin tavarat autoon ja sunnuntaiaamuna kello 03.35 suunnattiin kohti pohjoista. Puoliltapäivin olimme perillä Dalvadaksessa, mutta matka tienvarresta ylös mökille kesti vielä 1,5 tuntia kaikkien tavaroiden kanssa hangessa kahlaten. Koiratkin joutuivat tekemään osuutensa ja kantamaan repuissaan omat ruokansa ja tavaransa. Repuille tulikin aika reilusti painoa ja lumihangessa kahlaaminenkin näytti olevan rankkaa. Hihnoista luovuttiin heti ekoilla metreillä: siinä hangessa ei yksikään olisi kovin kauas jaksanut poron(kaan) perässä loikkia.

Kiipeämisurakka alkamassa

Vihdoin perillä. 

Mökki lämpeni onneksi melko pian, ja saunassa lumi muuttui vedeksi illan mittaan. Koiraparat olivat rättiväsyneitä, joten hellyin ja annoin niille luvan kiivetä sängylle lämmittelemään kylmältä lattialta. Tämä oli siis varsin poikkeuksellinen tapaus, yleensä koirat pysyvät meillä visusti lattianrajassa.

Näin kaamosaikaan valoisaa aikaa Utsjoen korkeudella on vain muutaman tunnin verran, eikä sitäkään voi sanan varsinaisessa merkityksessä valoisaksi kutsua. Paremminkin sellaiseksi siniseksi hämäräksi. Aamuisin ei ollu juuri järkeä herätä ennen kymmentä, ja kahden-kolmen välillä alkoi jo taas olla pimeää. Kynttilöitä kului, mutta niiden valossahan joulutunnelma onkin parhaimmillaan. Kävimme kerran päivässä alhaalla autolla puita hakemassa, ja siinäpä olikin sitten ainoat lenkkeilyt. Olisin halunnut kyllä käydä lumikenkäilemässä ylhäällä tunturissa, mutta koska se vähäinenkin valoisa aika kului aina tuohon puunhakureissuun niin haaveeksipa se sitten jäi. Ja pimeällä ei ollut kovin järkeä lähteä enää kun ei maisemia olisi kuitenkaan näkynyt. Lunta sateli melkeinpä koko reissun ajan, joten ne kauneimmat kaamospäivien siniset hetket jäivät nyt kokematta, samoin tähtitaivas ja revontulet, mutta paremmalla tuurilla seuraavalla kerralla sitten. :) Kaunistahan tuolla jokatapauksessa oli, oikein sellainen joulusatujen valkea maisema.

Koiratkin saivat osuutensa jouluateriasta, lellipennut. :P

Joululahjoja koirat eivät tänä vuonna saaneet. Aattona ja joulupäivän aamuna saivat sentään nappuloiden sijaan jauhelihaa ja sitten saivat aattoiltana nahkaluut. Ja ehkä eräänlainen joululahja oli myös se että kerrankin niiden ei tarvinnut olla kiinni (kiitos hankien ja nietosten) muuten kuin auton luona tiellä. 

Joulupäivänä lähdimme jo ajelemaan takaisin kotiin. Ajokeli oli varsin mielenkiintoinen: lumituiskua, tuulta, vesisadetta, peilijäätä, vesilammikkoa ja jääpolannetta. Oikeastaan kaikki "huono ajokeli"-määritelmän eri variaatiot saman matkan aikana. Täällä kotona vastassa olikin sitten jäinen ja synkkä maisema. Voi kun olisi vain voinut jäädä Lappiin...

Koirat olisivat halunneet ylös tunturiin auton sijaan.

Mulla on vähän tylsää täällä.

Hyytävän kylmä Sulaoja, josta täytin vesipullot raikkalla lähdevedellä (ja jäädytin käteni).

Tuiskuaa

Inarin kohdalla alkoi hämärtää

Sodankylässä ajeltiin jääradalla.

Semmoinen joulu se. Voisipa melkein ottaa tavaksi, oli sen verran mukava reissu. 

Väsäilin samalla tätä blogin ulkoasuakin talvisemmaksi. Onhan tuo sininen vähän tylsä väri, mutta ei voi nyt mitään. Keväällä sitten jotain raikkaampaa. :P

Ruskareissu 2013

Noniin, reissusta on nyt kotiuduttu ja kuvasaalis on käyty viimein läpi, joten tässäpä sitä tulee selostusta meidän tämän vuoden viimeisestä Lapinreissusta (niisk). Menossa mukana olivat minun ja hunnilauman lisäksi Tiia sekä Saiva ja Hilpa.

Lähdimme keskiviikkona ajelemaan kohti Kilpisjärveä. Perillä olimme hyvissä ajoin, jo 17 maissa. Kävimme pikaisesti kaupassa ja ajoimme Retkeilykeskuksen pihaan (jonne saimme maksutta jättää auton yön ajaksi), nostimme rinkat selkään ja otimme suunnan kohti Saana-tunturia. Edessä oli neljä kilometriä jyrkkää nousua rinkat selässä, kevyt iltalenkki siis. Meillä oli siis kunnianhimoinen tavoite, että yöpyisimme jossain Saanan rinteillä.

Jossain päin käsivartta

Perinteinen lähtökaaos. Saanan juurella (kuva: Tiia).

Siellä se määränpää on jossain.

Reitin alku oli loivaa nousua kivistä polkua pitkin. Sitten alkoivat portaat, yli 700 kappaletta. Olihan siinä kapuamista kerrakseen, mutta mitä ylemmäksi noustiin niin sitä komeammiksi kävivät maisemat. Portaikossa tuli ihmisiä vastaan, mutta portaiden jälkeen emme tavanneet ketään paria ohi ajanutta mönkijää lukuun ottamatta. Portaiden jälkeen "polku" muuttui hyvin kivikkoiseksi ja huippu tuntui pakenevan yhä kauemmaksi mitä enemmän kiipesimme. Jokaisen nyppylän takana oli jälleen uusi nyppylä, kunnes huippu lopulta suostui näyttäytymään.

Mukavasti ruskaa jo.

Hetken hengähdys

Napero sai juosta valtoimenaan.

Jokunen porras ois vielä jäljellä.

Maisemat senkun komistuvat.

Maisemia ihastellaan (kuva: Tiia)

Poroja rinteessä.

Kiviportaat

Pidimme juomatauon.

Vielä vähän matkaa.

Huipulla!

Koko poppoo.

Huipulle päästyämme aurinko oli jo laskemassa, joten saimme etsiä rinkoista lisää vaatetta päälle jotta tarkenimme ottaa pakolliset huiputuskuvat ja raapustaa puumerkkimme vieraskirjaan. Sitten lähdimme valumaan alaspäin mietiskellen sopivaa leiripaikkaa. Olimme nousumatkalla bonganneet hieman alempana pari lampea, joiden luota voisi ehkä löytyä välttävä telttapaikka, joten suuntasimme sinne. Pienemmän lammen rannasta löysimmekin sen verran "tasaista", vähäkivistä maata, joten leiriydyimme siihen. Kovin kauaa emme pitkän päivän jälkeen jaksaneet leirielämää fiilistellä, vaan keitimme pikaisesti kaakaota ja lämminkuppikeitot ja painuimme nukkumaan. Tai ainakin yritimme nukkua, sillä vieno tunturituuli puhkui sikäli kovasti että teltat pitivät suhteellisen kovaa pauketta koko yön. Onneksi pysyivät pystyssä, ja kai me pieniä pätkiä saimme nukuttuakin. Koirat suhtautuivat rennosti siihen ryskeeseen, vaikka lienevätkö nekään kovin hyviä unia saaneet. Tarkistin aamulla GPS:llä leirimme korkeuden, joka oli huikeat 875 m merenpinnan yläpuolella!

Tuonne leiri.

Näköala yksiöni ovelta.

Koti.

Leiri.

Aamulla nousimme ajoissa ylös, sillä tavoitteenamme oli ehtiä Retkuun aamiaiselle ennen matkan jatkumista. Alamäkeen matka taittuikin paljon joutuisammin, ja alhaalla olimme sopivasti yhdeksän aikaan. Sitten vain aamiaisen ja pienen siistiytymisen jälkeen autoon ja taipaleelle.

Tästä se alamäki alkaa...

Kurua pitkin alemmas. Polku kulki harjanteen päällä.

Kurjenkanervilla taitaa olla jo toinen kukintakierros menossa
lämpimän kesän johdosta.

Aamujumppa tiedossa.

Kilpisjärveltä ajelimme Jäämerelle Skibotniin ja sieltä edelleen kohti Altaa. Jotta matkassa olisi vähän lisäjännitystä, niin auton oikea etujarru alkoi pitää kivaa ääntä. Luultavasti jokin pieni kivi mennyt jarrupalojen väliin, mikä sitten kirkui siellä ja kuumensi jarrulevyä. Uskalsimme kuitenkin jatkaa matkaa, ja siitä se kitinä vähitellen helpottikin eikä jarru enää kuumentunut, vaikka pieniä kiljahduksia kuuluikin aika-ajoin. Selvisimme siis säikähdyksellä. 

Rannikko oli melko hidasta ajaa, joten meillä kuluikin melkolailla koko päivä tuolla Skibotn-Lakselv-välillä. Pysähtelimme välillä kuvailemaan maisemia ja ulkoiluttamaan laumaa, ja illalla saimme vielä kuningasidean: Jäämereen uimaan! Joo! Lämpötila oli huikeat 20 astetta (!) mikä ei ole ihan tavallista noilla seuduilla kesälläkään, saati sitten syyskuussa, joten pitihän tästä rantalomasta ottaa kaikki ilo irti. Löysimme mukavan paikan vähän kauempana tiestä (niin, emme siis todellakaan olleet varanneet uimapukuja mukaan!), missä oli sopiva pieni lahdeke. Ihan täydellinen uintipaikka. Pulahdus kirkkaaseen, joskin hyytävän kylmään meriveteen virkisti mukavasti ja antoi lisäpuhtia loppumatkaan. Kaikkea sitä keksitäänkin.

Kerrankin hyvä sää Kvaenangsfjelletillä.

Päkäpäitä tiellä (kuva: Tiia)

Kirkasta Jäämeren vettä.

Simpukankuoria.

Uimapaikkamme.

Torstai-iltana saavuimme sitten mökille Dalvadakseen. Saunan ja pikaisen iltapalan jälkeen painuimme samantien nukkumaan. Perjantaiaamuna lähdimme heti aamusta naapurikylään huiputtamaan Nuvvus-Ailegasta. Maston tien portti oli auki, joten olisimme päässeet huipulle autollakin, mutta halusimme kuitenkin kävellä (1200 ajokilometrin jälkeen oli ihan kiva kävelläkin välillä) ja verrytellä Saanan portaiden kipeyttämiä jalkojamme. Poikkesimme vähän tieltä tunturin puolelle ja kuvailimme ja söimme mustikoita, joita oli muuten todella paljon. Huipullakin maleksimme pitkään kuvaillen koiria ja näköaloja. Tällä kertaa tuulikin oli varsin maltillinen, joten mikäpä siinä oli istuessa komeita maisemia ihaillessa.

Maaruskaa.

Pirpana.

Koko lauma. <3

Näköalaa.

Painitaan!

Mami

Iso ja pieni shakaali. <3

Jyrkänteen reunalla on hyvä nukkua
 (ei tuo oikeasti mikään jyrkänne ollut, kuva hämää).

Taas me poseerataan!

Riekkumista.

Paluumatkalla kuljimme taas varvikon puolella ja yhytimme pienen puron, jota lähdimme seurailemaan. Sää oli mitä mainioin, joten pysähdyimme pidemmäksi aikaa puronvarteen ja melkein nukuimme päikkäreitä siellä tunturinrinteellä. Mahtavaa, kiireetöntä oleskelua. Se se vasta on elämää!

Mustikoita!

Lähde.

Lauantaina ajelimme Nuorgamiin ja kiersimme Skaidijärven polun. Sää oli muuten oikein hyvä, mutta tuuli oli hirmuisen kova. Paistoimme makkaraa ja keitimme lämminkuppisopat kodan kamiinalla, ulkotulipaikkaa kun ei olisi mitenkään voinut käyttää siinä tuulessa. 

Vanski sai välillä riekkua Hiipan kanssa.

Skaidijärven kota.

Vaahtopäät.

Vouhotusta.

Korvatkaan eivät pysy paikoillaan kun tuulee...

...saati sitten häntä!

Saiva kunnioittaa emäntäänsä. :P

Salli on nielaissut lapsensa,
Mustoakin hirvittää moinen touhu.

Taideteos

Pororitilä ylitettiin.

Sunnuntaina pidimme kokonaan autottoman päivän ja kapusimme mökiltä käsin ylös tunturiin. Ensin Skadjaroaiville, sieltä Skadjavarrin laelle, Doarrocopman rinteelle ja lopulta tutun puron, Gárdejohkan varteen ja takaisin Skadjaroaiville ja mökille. Kaikkiaan sellainen 10 kilometrin lenkki, johon saimme kulutettua viisi tuntia. Emmepä kyllä pitäneetkään kiirettä, vaan kuvailimme, söimme marjoja, joimme limukkaa, täytimme vesipulloa puroista, istuskelimme kivien päällä ja nautimme maisemista ja ruskasta sekä upeasta säästä. Porojakin näimme kaukaa. Niillä onkin nyt lokoisat oltavat kun marjoja ja sieniä on niin valtavasti. Loistava päiväretki tämäkin, tuntui että voisi vaikka ikuisuuden vain talsia menemään pitkin tunturinrinteitä.

Jostain tulee poronhajua.

Joku oli hangannut sarvensa ainoaan mäntyraukkaan.

Napero ja mamsku.

Vanskibanski.

Poroja

                                   

Lepotauko

Kuva: Tiia

Maanantaiaamuna koitti sitten kotiinlähdön aika. Liian nopeasti tuo reissu taas oli ohi, mutta ei auta kuin vain alkaa odotella ensi kesää. Lähtöaamuna lämpötila käväisi pakkasen puolella ja koko Tenon laakso peittyi sankkaan usvaan. 

Sinne jäivät tunturit odottamaan.