Kennel Talvikylän ja sukulaispentuja

Toukokuun alussa laitoin kennelnimianomukseni vetämään ja keskiviikkona, 19.10 sain viimein vahvistuksen Kennelliitosta: Kennelnimeni Talvikylän on nyt vahvistettu. Halusin kennelnimen, joka viittaisi jollain tavalla rotuni alkuperään, eli tässä tapauksessa Lappiin, mutta kävisi tarpeen vaatiessa myös muillekin roduille. Suomenkielinen nimi oli myös luonteva valinta kotimaiselle rodulle.

Talvikylät ovat olleet entisaikojen poropaimentolaisten talvehtimispaikkoja, kun kesät on vietetty porojen kanssa tuntureilla. Dalvadas, jossa mökkimmekin sijaitsee, on ollut tällainen vanha talvikylä, ja vapaasti suomennettuna Dalvadas tarkoittaakin saameksi talvikylää.

Ensimmäiset Talvikyläläiset ovat tosiaan suunnitteilla ensi keväälle, mutta aika näyttää, tuleeko pentuja vaiko ei, ja jos tulee, niin milloin. Ja eihän sitä koskaan tiedä, tuleeko kasvatustyö jatkumaan, se riippuu niin monesta tekijästä. Mutta eipä siitä kennelnimestä toki haittaakaan ole.

Kävin torstaina Muston ja Sallin kasvattajan luona katsomassa Ciasman K-pentuja, jotka ovat sekä Muston että Sallin sukulaislapsia. Pentujen emä, C. Silbasaabba on emänsä puolelta Muston isän puolisisko ja isänsä puolelta Sallin emän täysserkku. Eli siis nämä pennut ovat Muston puoliserkkuja ja Sallin pikkuserkkuja. Monimutkaista. Pentujen isä on Dagolas Hallikainen, joka oli Sallinkin sulhasehdokkaana viime talvena. Tällä hetkellä vapaana on vielä musta narttupentu sekä merkkimusta uros. Tässä kuvat penikoista, lisää täällä.

u. Ciasman Köppinen



u. Ciasman Korpisoturi



u. Ciasman Kylmä Kalle



n. Ciasman Kaihokatse

Lapinreissu

Vihdoinkin on sen verran aikaa että ehdin kirjoittaa muutaman sanan pohjoisenreissusta, josta nyt on jo pari viikkoa vierähtänyt.

Lähdimme siis torstaina ajelemaan ja koko päivähän siinä meni matkaa taittaessa. Perillä Dalvadaksessa olimme illalla kuuden aikaan. Ennätys tuolle välille on 8 tuntia (matkaa tulee vähän reilu 700 km), mutta menomatkat yleensä vievät enemmän aikaa kun pysähdellään useammin. Käytän yleensä koiria ulkona pari-kolme kertaa matkan aikana ja pyrimme etsimään sellaiset pysähdyspaikat, jossa olisi jotain metsäpolkua tms, missä olisi hyvä ulkoiluttaa koirat. Mitä pohjoisemmaksi mennään niin sitä helpompi tällaisia paikkoja on löytää.

Perjantaina oli mukava ilma ja kävimme lähituntureilla retkellä mökiltä käsin. Välillä yritti sadella vähän vettä, mutta välillä aurinkokin näyttäytyi, joten sään suhteen ei ollut valittamista. Illalla piipahdimme mutkan Karigasniemellä ja tulomatkalla kävimme Nuvvus-Ailikkaan huipulla. Ailikkaan päällä oli niin kova tuuli, että en muista moista kokeneeni koskaan ennen. Oli siinä ja siinä että pysyi pystyssä, ja kuvien ottaminenkin oli vähän vaikeaa. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka kova tuo tuuli todellisuudessa oli, veikkaisin että yli 20 m/s.

Lauantaina oli vielä perjantaitakin parempi ilma, aurinko paistoi ja oli muutama aste lämmintä. Kävimme Utsjoella ja kiersimme geologisen luontopolun, jonka pituus on 3,5 km. Matkahan on aika lyhyt mutta koska menomatka on lähes kokonaan nousua, paikoin jyrkkääkin ja tulomatka taas hyvinkin vaikeakulkuista jyrkkää alamäkeä, niin kyllä tuossa oli jo mukavasti lenkkiä yhdelle päivälle. Noin polun puolivälissä oli kota, jonka tulipaikalla paistelimme makkaraa. Lähtiessämme kävimme vielä Utsjoen Ailikkaan huipulla ihailemassa maisemia. Siellä ei tuullut ihan yhtä kovaa kuin Nuvvuksessa ja kuvaaminenkin onnistui. Enää olisi huiputtamatta Karigasniemen Ailigas, joka onkin kaikkein suurin näistä Utsjoen alueen kolmesta Ailigas-tunturista.

Sunnuntaina olikin jo harmaa sadepäivä, joten kotiinlähtökään ei harmittanut ihan niin paljoa. Pitkä talvi on taas edessä ja melkein vuosi pitää odotella seuraavaa reissua. Mutta onneksi on noita kuvia mitä katsella niin jaksaa paremmin odottaa.

Tässäpä muutama kuva (koirista tietenkin), lisää kuvia kuvagalleriassa.

Agikurssin loppuraportti

Agikurssi loppui viime viikolla ja viimeinen kerta sujui entiseen malliin, eli hyvin. Menimme pitkää rataa kolmessa pätkässä. Rataan kuului A:ta ja pussia lukuun ottamatta kaikki esteet, jotka sujuivatkin jo ihan mallikkaasti. Puomi on Mustolle helpoin ja keinu mieluisin (johtuen varmaan siitä älyttömästä herkkumäärästä mikä sen opetteluun on käytetty). Putki sujuu jo ihan mukavasti, samoin hypyt. Rengaskaan ei tuota ongelmia. Pujottelukepit menevät ihan hyvin kunhan muistan itse olla tarkkana ohjaamisen kanssa, mutta niissä on kuitenkin vielä paljon hiomista. Nyt viimeisellä kerralla otimme jo osan ohjureista pois, jotta koirat oppisivat seuraamaan niitä keppejä eikä vain ohjureita.

Nyt kun koira alkaa jo hallita esteet hyvin, niin tuleekin eteen uusi haaste, nimittäin ohjaaminen. Kurssilla kaikilla tuntui olevan vähän samaa vikaa, että koirat seurasivat ohjausta niin tarkasti, että pienikin virheliike ohjauksessa sai koiran menemään väärään suuntaan, kiertämään hypyn tms. Itse pitäisi siis olla todella tarkkana ohjaamisessa, jotta koira varmasti ymmärtäisi mistä sen olisi tarkoitus mennä. Hirmu hankalalta tuntuu tuo ohjaaminen, kun pitäisi tietää missä koira, tuleva este sekä suorin tie tulevalle esteelle ovat ja samalla vielä miettiä missä pitäisi itse olla ja yrittää olla kompastumatta koiraan/esteisiin/omiin jalkoihinsa. Siinä sitä onkin opettelua. Agilityssa huomaan paljon yhtäläisyyksiä esteratsastuksen kanssa, jota tuli harrastettua nuorempana. Mutta ratsastaen on huomattavasti helpompaa muistaa radat ja ohjata hevonen esteelle kun siinä on itse kokoajan hevosen mukana, eikä tarvitse huolehtia omasta sijainnistaan (olettaen tietysti että pysyy siellä selässä koko radan ajan. ) Mutta ehkä sitä joskus oppii tuon ohjaamisenkin kunhan tarpeeksi harjoittelee.

Musto sai kurssin ohjaajalta kehuja nopeudesta, ja kuulemma siinä olisi potentiaalia agikoiraksi. Itse olen samoilla linjoilla ohjaajan kanssa ja aion kyllä jatkaa harrastusta Muston kanssa. Saapa nähdä uskaltaudutaanko koskaan kisakentille asti, mutta voihan sitä harrastella ihan omaksi ilokseenkin vaikkei sen kummempaa tavoitetta olisikaan. Katsotaan nyt kuitenkin ensin miten jatkokurssit sujuvat. Vielä en ole ilmoittautunut jatko1.lle, mutta jos nyt ei hirveitä rahanreikiä ole tiedossa niin eiköhän sinne lähdetä. Parempi olisi kuitenkin jatkaa mahdollisimman pian, kun asiat ovat vielä tuoreessa muistissa.

Viime viikolla kävimme muutaman päivän reissun pohjoisessa. Säät suosivat ja muutenkin reissu oli oikein onnistunut. Räpsin niin suuren määrän kuvia, että niiden käsittelyyn menee hetki. Mutta laittelen niitä sitten tänne näytille kunhan saan urakan suoritettua. Ja samalla myös lisää juttua reissusta.

Agikurssin loppuraportti

Agikurssi loppui viime viikolla ja viimeinen kerta sujui entiseen malliin, eli hyvin. Menimme pitkää rataa kolmessa pätkässä. Rataan kuului A:ta ja pussia lukuun ottamatta kaikki esteet, jotka sujuivatkin jo ihan mallikkaasti. Puomi on Mustolle helpoin ja keinu mieluisin (johtuen varmaan siitä älyttömästä herkkumäärästä mikä sen opetteluun on käytetty). Putki sujuu jo ihan mukavasti, samoin hypyt. Rengaskaan ei tuota ongelmia. Pujottelukepit menevät ihan hyvin kunhan muistan itse olla tarkkana ohjaamisen kanssa, mutta niissä on kuitenkin vielä paljon hiomista. Nyt viimeisellä kerralla otimme jo osan ohjureista pois, jotta koirat oppisivat seuraamaan niitä keppejä eikä vain ohjureita.

Nyt kun koira alkaa jo hallita esteet hyvin, niin tuleekin eteen uusi haaste, nimittäin ohjaaminen. Kurssilla kaikilla tuntui olevan vähän samaa vikaa, että koirat seurasivat ohjausta niin tarkasti, että pienikin virheliike ohjauksessa sai koiran menemään väärään suuntaan, kiertämään hypyn tms. Itse pitäisi siis olla todella tarkkana ohjaamisessa, jotta koira varmasti ymmärtäisi mistä sen olisi tarkoitus mennä. Hirmu hankalalta tuntuu tuo ohjaaminen, kun pitäisi tietää missä koira, tuleva este sekä suorin tie tulevalle esteelle ovat ja samalla vielä miettiä missä pitäisi itse olla ja yrittää olla kompastumatta koiraan/esteisiin/omiin jalkoihinsa. Siinä sitä onkin opettelua. Agilityssa huomaan paljon yhtäläisyyksiä esteratsastuksen kanssa, jota tuli harrastettua nuorempana. Mutta ratsastaen on huomattavasti helpompaa muistaa radat ja ohjata hevonen esteelle kun siinä on itse kokoajan hevosen mukana, eikä tarvitse huolehtia omasta sijainnistaan (olettaen tietysti että pysyy siellä selässä koko radan ajan. ) Mutta ehkä sitä joskus oppii tuon ohjaamisenkin kunhan tarpeeksi harjoittelee.

Musto sai kurssin ohjaajalta kehuja nopeudesta, ja kuulemma siinä olisi potentiaalia agikoiraksi. Itse olen samoilla linjoilla ohjaajan kanssa ja aion kyllä jatkaa harrastusta Muston kanssa. Saapa nähdä uskaltaudutaanko koskaan kisakentille asti, mutta voihan sitä harrastella ihan omaksi ilokseenkin vaikkei sen kummempaa tavoitetta olisikaan. Katsotaan nyt kuitenkin ensin miten jatkokurssit sujuvat. Vielä en ole ilmoittautunut jatko1.lle, mutta jos nyt ei hirveitä rahanreikiä ole tiedossa niin eiköhän sinne lähdetä. Parempi olisi kuitenkin jatkaa mahdollisimman pian, kun asiat ovat vielä tuoreessa muistissa.

Viime viikolla kävimme muutaman päivän reissun pohjoisessa. Säät suosivat ja muutenkin reissu oli oikein onnistunut. Räpsin niin suuren määrän kuvia, että niiden käsittelyyn menee hetki. Mutta laittelen niitä sitten tänne näytille kunhan saan urakan suoritettua. Ja samalla myös lisää juttua reissusta.