Ruskareissu 2013

Noniin, reissusta on nyt kotiuduttu ja kuvasaalis on käyty viimein läpi, joten tässäpä sitä tulee selostusta meidän tämän vuoden viimeisestä Lapinreissusta (niisk). Menossa mukana olivat minun ja hunnilauman lisäksi Tiia sekä Saiva ja Hilpa.

Lähdimme keskiviikkona ajelemaan kohti Kilpisjärveä. Perillä olimme hyvissä ajoin, jo 17 maissa. Kävimme pikaisesti kaupassa ja ajoimme Retkeilykeskuksen pihaan (jonne saimme maksutta jättää auton yön ajaksi), nostimme rinkat selkään ja otimme suunnan kohti Saana-tunturia. Edessä oli neljä kilometriä jyrkkää nousua rinkat selässä, kevyt iltalenkki siis. Meillä oli siis kunnianhimoinen tavoite, että yöpyisimme jossain Saanan rinteillä.

Jossain päin käsivartta

Perinteinen lähtökaaos. Saanan juurella (kuva: Tiia).

Siellä se määränpää on jossain.

Reitin alku oli loivaa nousua kivistä polkua pitkin. Sitten alkoivat portaat, yli 700 kappaletta. Olihan siinä kapuamista kerrakseen, mutta mitä ylemmäksi noustiin niin sitä komeammiksi kävivät maisemat. Portaikossa tuli ihmisiä vastaan, mutta portaiden jälkeen emme tavanneet ketään paria ohi ajanutta mönkijää lukuun ottamatta. Portaiden jälkeen "polku" muuttui hyvin kivikkoiseksi ja huippu tuntui pakenevan yhä kauemmaksi mitä enemmän kiipesimme. Jokaisen nyppylän takana oli jälleen uusi nyppylä, kunnes huippu lopulta suostui näyttäytymään.

Mukavasti ruskaa jo.

Hetken hengähdys

Napero sai juosta valtoimenaan.

Jokunen porras ois vielä jäljellä.

Maisemat senkun komistuvat.

Maisemia ihastellaan (kuva: Tiia)

Poroja rinteessä.

Kiviportaat

Pidimme juomatauon.

Vielä vähän matkaa.

Huipulla!

Koko poppoo.

Huipulle päästyämme aurinko oli jo laskemassa, joten saimme etsiä rinkoista lisää vaatetta päälle jotta tarkenimme ottaa pakolliset huiputuskuvat ja raapustaa puumerkkimme vieraskirjaan. Sitten lähdimme valumaan alaspäin mietiskellen sopivaa leiripaikkaa. Olimme nousumatkalla bonganneet hieman alempana pari lampea, joiden luota voisi ehkä löytyä välttävä telttapaikka, joten suuntasimme sinne. Pienemmän lammen rannasta löysimmekin sen verran "tasaista", vähäkivistä maata, joten leiriydyimme siihen. Kovin kauaa emme pitkän päivän jälkeen jaksaneet leirielämää fiilistellä, vaan keitimme pikaisesti kaakaota ja lämminkuppikeitot ja painuimme nukkumaan. Tai ainakin yritimme nukkua, sillä vieno tunturituuli puhkui sikäli kovasti että teltat pitivät suhteellisen kovaa pauketta koko yön. Onneksi pysyivät pystyssä, ja kai me pieniä pätkiä saimme nukuttuakin. Koirat suhtautuivat rennosti siihen ryskeeseen, vaikka lienevätkö nekään kovin hyviä unia saaneet. Tarkistin aamulla GPS:llä leirimme korkeuden, joka oli huikeat 875 m merenpinnan yläpuolella!

Tuonne leiri.

Näköala yksiöni ovelta.

Koti.

Leiri.

Aamulla nousimme ajoissa ylös, sillä tavoitteenamme oli ehtiä Retkuun aamiaiselle ennen matkan jatkumista. Alamäkeen matka taittuikin paljon joutuisammin, ja alhaalla olimme sopivasti yhdeksän aikaan. Sitten vain aamiaisen ja pienen siistiytymisen jälkeen autoon ja taipaleelle.

Tästä se alamäki alkaa...

Kurua pitkin alemmas. Polku kulki harjanteen päällä.

Kurjenkanervilla taitaa olla jo toinen kukintakierros menossa
lämpimän kesän johdosta.

Aamujumppa tiedossa.

Kilpisjärveltä ajelimme Jäämerelle Skibotniin ja sieltä edelleen kohti Altaa. Jotta matkassa olisi vähän lisäjännitystä, niin auton oikea etujarru alkoi pitää kivaa ääntä. Luultavasti jokin pieni kivi mennyt jarrupalojen väliin, mikä sitten kirkui siellä ja kuumensi jarrulevyä. Uskalsimme kuitenkin jatkaa matkaa, ja siitä se kitinä vähitellen helpottikin eikä jarru enää kuumentunut, vaikka pieniä kiljahduksia kuuluikin aika-ajoin. Selvisimme siis säikähdyksellä. 

Rannikko oli melko hidasta ajaa, joten meillä kuluikin melkolailla koko päivä tuolla Skibotn-Lakselv-välillä. Pysähtelimme välillä kuvailemaan maisemia ja ulkoiluttamaan laumaa, ja illalla saimme vielä kuningasidean: Jäämereen uimaan! Joo! Lämpötila oli huikeat 20 astetta (!) mikä ei ole ihan tavallista noilla seuduilla kesälläkään, saati sitten syyskuussa, joten pitihän tästä rantalomasta ottaa kaikki ilo irti. Löysimme mukavan paikan vähän kauempana tiestä (niin, emme siis todellakaan olleet varanneet uimapukuja mukaan!), missä oli sopiva pieni lahdeke. Ihan täydellinen uintipaikka. Pulahdus kirkkaaseen, joskin hyytävän kylmään meriveteen virkisti mukavasti ja antoi lisäpuhtia loppumatkaan. Kaikkea sitä keksitäänkin.

Kerrankin hyvä sää Kvaenangsfjelletillä.

Päkäpäitä tiellä (kuva: Tiia)

Kirkasta Jäämeren vettä.

Simpukankuoria.

Uimapaikkamme.

Torstai-iltana saavuimme sitten mökille Dalvadakseen. Saunan ja pikaisen iltapalan jälkeen painuimme samantien nukkumaan. Perjantaiaamuna lähdimme heti aamusta naapurikylään huiputtamaan Nuvvus-Ailegasta. Maston tien portti oli auki, joten olisimme päässeet huipulle autollakin, mutta halusimme kuitenkin kävellä (1200 ajokilometrin jälkeen oli ihan kiva kävelläkin välillä) ja verrytellä Saanan portaiden kipeyttämiä jalkojamme. Poikkesimme vähän tieltä tunturin puolelle ja kuvailimme ja söimme mustikoita, joita oli muuten todella paljon. Huipullakin maleksimme pitkään kuvaillen koiria ja näköaloja. Tällä kertaa tuulikin oli varsin maltillinen, joten mikäpä siinä oli istuessa komeita maisemia ihaillessa.

Maaruskaa.

Pirpana.

Koko lauma. <3

Näköalaa.

Painitaan!

Mami

Iso ja pieni shakaali. <3

Jyrkänteen reunalla on hyvä nukkua
 (ei tuo oikeasti mikään jyrkänne ollut, kuva hämää).

Taas me poseerataan!

Riekkumista.

Paluumatkalla kuljimme taas varvikon puolella ja yhytimme pienen puron, jota lähdimme seurailemaan. Sää oli mitä mainioin, joten pysähdyimme pidemmäksi aikaa puronvarteen ja melkein nukuimme päikkäreitä siellä tunturinrinteellä. Mahtavaa, kiireetöntä oleskelua. Se se vasta on elämää!

Mustikoita!

Lähde.

Lauantaina ajelimme Nuorgamiin ja kiersimme Skaidijärven polun. Sää oli muuten oikein hyvä, mutta tuuli oli hirmuisen kova. Paistoimme makkaraa ja keitimme lämminkuppisopat kodan kamiinalla, ulkotulipaikkaa kun ei olisi mitenkään voinut käyttää siinä tuulessa. 

Vanski sai välillä riekkua Hiipan kanssa.

Skaidijärven kota.

Vaahtopäät.

Vouhotusta.

Korvatkaan eivät pysy paikoillaan kun tuulee...

...saati sitten häntä!

Saiva kunnioittaa emäntäänsä. :P

Salli on nielaissut lapsensa,
Mustoakin hirvittää moinen touhu.

Taideteos

Pororitilä ylitettiin.

Sunnuntaina pidimme kokonaan autottoman päivän ja kapusimme mökiltä käsin ylös tunturiin. Ensin Skadjaroaiville, sieltä Skadjavarrin laelle, Doarrocopman rinteelle ja lopulta tutun puron, Gárdejohkan varteen ja takaisin Skadjaroaiville ja mökille. Kaikkiaan sellainen 10 kilometrin lenkki, johon saimme kulutettua viisi tuntia. Emmepä kyllä pitäneetkään kiirettä, vaan kuvailimme, söimme marjoja, joimme limukkaa, täytimme vesipulloa puroista, istuskelimme kivien päällä ja nautimme maisemista ja ruskasta sekä upeasta säästä. Porojakin näimme kaukaa. Niillä onkin nyt lokoisat oltavat kun marjoja ja sieniä on niin valtavasti. Loistava päiväretki tämäkin, tuntui että voisi vaikka ikuisuuden vain talsia menemään pitkin tunturinrinteitä.

Jostain tulee poronhajua.

Joku oli hangannut sarvensa ainoaan mäntyraukkaan.

Napero ja mamsku.

Vanskibanski.

Poroja

                                   

Lepotauko

Kuva: Tiia

Maanantaiaamuna koitti sitten kotiinlähdön aika. Liian nopeasti tuo reissu taas oli ohi, mutta ei auta kuin vain alkaa odotella ensi kesää. Lähtöaamuna lämpötila käväisi pakkasen puolella ja koko Tenon laakso peittyi sankkaan usvaan. 

Sinne jäivät tunturit odottamaan.