Ei niin paljon hyvää, ettei jotain pahaakin...

Meillä olikin tänä vuonna vähän erilainen jouluaatto. Olimme iltapäivällä anoppilassa, koirat tapansa mukaan pihalla riekkumassa. Tällä kertaa Mustokin oli ulkona, vaikka tavallisesti se ei anoppilassa pihalla viihdy. Syytä moiseen ei tiedetä, mutta arvelemme sen säikähtäneen siellä jotain pari talvea sitten. No, kuitenkin, mies meni jossain vaiheessa päästämään Muston sisälle ja kuuli samalla kamalaa huutoa kauempaa pihalta. Kun me anopin kanssa ehdimme reagoida tilanteeseen ja pääsimme ulos asti, mies tuli vastaan kantaen Sallia sylissään. Salli oli aivan yltäpäältä veressä, näytti kuin siltä olisi leikattu kaula auki. Perässä tulivat myös Aatu ja Reetu, joista Reetu oli myös melko verinen.

Veimme koirat suihkuun ja aloimme pestä verta pois nähdäksemme haavat. Sallilta haavoja löytyi suusta ja naamasta, Reetulta lisäksi myös selästä. Onneksi haavat eivät olleet niin pahoja kuin miltä aluksi näytti ja verenvuotokin saatiin loppumaan molemmilta. Koirat olivat melkoisessa shokissa, Reetu paineli heti nukkumaan ja Salli tärisi ja läähätti, eikä osannut oikein asettua ennen kuin pääsimme vanhempieni luo rauhallisempaan paikkaan.

Mitä sitten olikaan tapahtunut? Leikin tiimellyksessä Reetun hampaat olivat jääneet Sallin kaulapantaan kiinni ja siinä riuhtoessaan koirat olivat kolhineet toisiaan hampaillaan. Aatu oli vielä siinä rytäkässä käynyt Reetun päälle ja purrut tätä selästä. Liekö sitten yrittänyt puolustaa Sallia Reetun “hyökkäykseltä”, Salli kun oli ollut tilanteessa alimaisena.

Salli toipui rytäkästä aika nopeasti. Jo seuraavana aamuna se oli lähes oma itsensä ja söi normaalisti. Silmät ovat vieläkin punaiset, ilmeisesti panta on sen verran pahasti kuristanut, että silmiin on tullut verenpurkaumia. Pari päivää vielä katsellaan ja jos sille näyttää, niin käydään näyttäytymässä vielä eläinlääkärissä. Muutoin Salli on toipunut ihan täysin tästä välikohtauksesta. Reetu on ollut aika vaisu ja ilmeisesti melko kipeä. Oli käynyt tänään lääkärissä ja saanut antibioottikuurin ja kipulääkettä. Annoimme heti tapauksen jälkeen molemmille Disperiniä. Sitä voi koiralle antaa 10 mg/kg kerran päivässä, mikäli koirien omia kipulääkkeitä ei ole. Disperin ei ole kuitenkaan kovin hyväksi mahalle, Sallilla olikin hieman maha sekaisin nyt lääkkeen antamisen jälkeen. Tänään en ole kuitenkaan enää sitä lääkinnyt, joten eiköhän mahakin ala rauhoittua.

Fyysiset vammat kyllä paranevat ajan kanssa, mutta mitenköhän lienee henkinen puoli. Joulupäivänä kun kävimme anoppilassa, Salli pelkäsi Reetua ja oli selvästi stressaantunut. Reetu ei oikein noteerannut Sallia mitenkään, kipeä kun oli. Eilen tilanne näytti kuitenkin paremmalle. Kävimme pikku lenkin kävelemässä, ja Sallihan intoutui jo riekkumaan ja houkutteli Reetuakin leikkimään. Reetu vähän yritti innostua, mutta ilmeisesti kipu vei vähäisetkin riehumishalut. Myöhemmin kuitenkin sisällä Reetu oli murahtanut Sallille kun tämä oli yrittänyt mennä haistelemaan. Toivottavasti kaverukset voisivat vielä leikkiä yhdessä tulevaisuudessakin, tuo onnettomuus kun ei ollut kummankaan syytä, vaan ihan minun tyhmyyttäni kun en ottanut Sallilta pantaa pois.

Nuo kaulapannatkin ovat vähän kaksipiippuinen juttu. Toisaalta koiralla olisi hyvä olla puhelinnumerolla varustettu panta aina kun se on vapaana, mutta toisaalta panta voi aiheuttaa tällaisen vaaratilanteen. Ehkä tästä lähtien otan kuitenkin mieluummin riskin, että koira katoaa ilman puhelinnumeroa kuin että se kuolee tällaisen tapaturman seurauksena. Näköjään tuollainen muovilukolla varustettu ohut nailonpantakin on yllättävän kestävä juuri silloin kun sen ei tarvitsisi olla. Onneksi kuitenkin selvittiin näinkin vähällä, pahemminkin olisi voinut käydä.

Sitten vähän muita asioita, ettei menisi ihan synkistelyksi koko postaus. Salli alkaa olla taas pohjavillaton. Muutamassa viikossa se on pudottanut hirmu kasan karvaa, ja eilen sain kammattua melkein kaikki loputkin pois. Päälykarva on vielä paikoillaan, mutta seuraavaksi alkanee sekin tippua. Koirat ovat nykyisin paljon ulkona, kun ovat mukanani töissä heppatallilla. Siksipä Sallille onkin tilattu fleecehaalari kylmimpiä kelejä varten. Älkääkä naurako siellä, tämä on vakava asia! Olipa lapinkoira tai ei, niin ilman asianmukaista turkkia ei kovin kauaa tarkene, varsinkaan 20-30 asteen pakkasilla. Ja pelkkä mantteli ei riitä, kun mahan alla on vain muutama hullu haiven. No, kevättalvella se turkki taas kasvaa takaisin.

Parin viikon kuluttua meillä alkaa agilityn alkeiskurssi. Tässä jännitän, että ehditäänköhän Sallin kanssa käydä kurssi ennen kuin juoksu alkaa. Toivotaan, että se tulisi ajallaan helmikuun loppupuolella, sillä kurssi loppuu muistaakseni 9.2. Toivottavasti ei ainakaan kovin montaa kertaa tarvisi jättää väliin.