Kennel Talvikylän ja sukulaispentuja

Toukokuun alussa laitoin kennelnimianomukseni vetämään ja keskiviikkona, 19.10 sain viimein vahvistuksen Kennelliitosta: Kennelnimeni Talvikylän on nyt vahvistettu. Halusin kennelnimen, joka viittaisi jollain tavalla rotuni alkuperään, eli tässä tapauksessa Lappiin, mutta kävisi tarpeen vaatiessa myös muillekin roduille. Suomenkielinen nimi oli myös luonteva valinta kotimaiselle rodulle.

Talvikylät ovat olleet entisaikojen poropaimentolaisten talvehtimispaikkoja, kun kesät on vietetty porojen kanssa tuntureilla. Dalvadas, jossa mökkimmekin sijaitsee, on ollut tällainen vanha talvikylä, ja vapaasti suomennettuna Dalvadas tarkoittaakin saameksi talvikylää.

Ensimmäiset Talvikyläläiset ovat tosiaan suunnitteilla ensi keväälle, mutta aika näyttää, tuleeko pentuja vaiko ei, ja jos tulee, niin milloin. Ja eihän sitä koskaan tiedä, tuleeko kasvatustyö jatkumaan, se riippuu niin monesta tekijästä. Mutta eipä siitä kennelnimestä toki haittaakaan ole.

Kävin torstaina Muston ja Sallin kasvattajan luona katsomassa Ciasman K-pentuja, jotka ovat sekä Muston että Sallin sukulaislapsia. Pentujen emä, C. Silbasaabba on emänsä puolelta Muston isän puolisisko ja isänsä puolelta Sallin emän täysserkku. Eli siis nämä pennut ovat Muston puoliserkkuja ja Sallin pikkuserkkuja. Monimutkaista. Pentujen isä on Dagolas Hallikainen, joka oli Sallinkin sulhasehdokkaana viime talvena. Tällä hetkellä vapaana on vielä musta narttupentu sekä merkkimusta uros. Tässä kuvat penikoista, lisää täällä.

u. Ciasman Köppinen



u. Ciasman Korpisoturi



u. Ciasman Kylmä Kalle



n. Ciasman Kaihokatse

Lapinreissu

Vihdoinkin on sen verran aikaa että ehdin kirjoittaa muutaman sanan pohjoisenreissusta, josta nyt on jo pari viikkoa vierähtänyt.

Lähdimme siis torstaina ajelemaan ja koko päivähän siinä meni matkaa taittaessa. Perillä Dalvadaksessa olimme illalla kuuden aikaan. Ennätys tuolle välille on 8 tuntia (matkaa tulee vähän reilu 700 km), mutta menomatkat yleensä vievät enemmän aikaa kun pysähdellään useammin. Käytän yleensä koiria ulkona pari-kolme kertaa matkan aikana ja pyrimme etsimään sellaiset pysähdyspaikat, jossa olisi jotain metsäpolkua tms, missä olisi hyvä ulkoiluttaa koirat. Mitä pohjoisemmaksi mennään niin sitä helpompi tällaisia paikkoja on löytää.

Perjantaina oli mukava ilma ja kävimme lähituntureilla retkellä mökiltä käsin. Välillä yritti sadella vähän vettä, mutta välillä aurinkokin näyttäytyi, joten sään suhteen ei ollut valittamista. Illalla piipahdimme mutkan Karigasniemellä ja tulomatkalla kävimme Nuvvus-Ailikkaan huipulla. Ailikkaan päällä oli niin kova tuuli, että en muista moista kokeneeni koskaan ennen. Oli siinä ja siinä että pysyi pystyssä, ja kuvien ottaminenkin oli vähän vaikeaa. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka kova tuo tuuli todellisuudessa oli, veikkaisin että yli 20 m/s.

Lauantaina oli vielä perjantaitakin parempi ilma, aurinko paistoi ja oli muutama aste lämmintä. Kävimme Utsjoella ja kiersimme geologisen luontopolun, jonka pituus on 3,5 km. Matkahan on aika lyhyt mutta koska menomatka on lähes kokonaan nousua, paikoin jyrkkääkin ja tulomatka taas hyvinkin vaikeakulkuista jyrkkää alamäkeä, niin kyllä tuossa oli jo mukavasti lenkkiä yhdelle päivälle. Noin polun puolivälissä oli kota, jonka tulipaikalla paistelimme makkaraa. Lähtiessämme kävimme vielä Utsjoen Ailikkaan huipulla ihailemassa maisemia. Siellä ei tuullut ihan yhtä kovaa kuin Nuvvuksessa ja kuvaaminenkin onnistui. Enää olisi huiputtamatta Karigasniemen Ailigas, joka onkin kaikkein suurin näistä Utsjoen alueen kolmesta Ailigas-tunturista.

Sunnuntaina olikin jo harmaa sadepäivä, joten kotiinlähtökään ei harmittanut ihan niin paljoa. Pitkä talvi on taas edessä ja melkein vuosi pitää odotella seuraavaa reissua. Mutta onneksi on noita kuvia mitä katsella niin jaksaa paremmin odottaa.

Tässäpä muutama kuva (koirista tietenkin), lisää kuvia kuvagalleriassa.

Agikurssin loppuraportti

Agikurssi loppui viime viikolla ja viimeinen kerta sujui entiseen malliin, eli hyvin. Menimme pitkää rataa kolmessa pätkässä. Rataan kuului A:ta ja pussia lukuun ottamatta kaikki esteet, jotka sujuivatkin jo ihan mallikkaasti. Puomi on Mustolle helpoin ja keinu mieluisin (johtuen varmaan siitä älyttömästä herkkumäärästä mikä sen opetteluun on käytetty). Putki sujuu jo ihan mukavasti, samoin hypyt. Rengaskaan ei tuota ongelmia. Pujottelukepit menevät ihan hyvin kunhan muistan itse olla tarkkana ohjaamisen kanssa, mutta niissä on kuitenkin vielä paljon hiomista. Nyt viimeisellä kerralla otimme jo osan ohjureista pois, jotta koirat oppisivat seuraamaan niitä keppejä eikä vain ohjureita.

Nyt kun koira alkaa jo hallita esteet hyvin, niin tuleekin eteen uusi haaste, nimittäin ohjaaminen. Kurssilla kaikilla tuntui olevan vähän samaa vikaa, että koirat seurasivat ohjausta niin tarkasti, että pienikin virheliike ohjauksessa sai koiran menemään väärään suuntaan, kiertämään hypyn tms. Itse pitäisi siis olla todella tarkkana ohjaamisessa, jotta koira varmasti ymmärtäisi mistä sen olisi tarkoitus mennä. Hirmu hankalalta tuntuu tuo ohjaaminen, kun pitäisi tietää missä koira, tuleva este sekä suorin tie tulevalle esteelle ovat ja samalla vielä miettiä missä pitäisi itse olla ja yrittää olla kompastumatta koiraan/esteisiin/omiin jalkoihinsa. Siinä sitä onkin opettelua. Agilityssa huomaan paljon yhtäläisyyksiä esteratsastuksen kanssa, jota tuli harrastettua nuorempana. Mutta ratsastaen on huomattavasti helpompaa muistaa radat ja ohjata hevonen esteelle kun siinä on itse kokoajan hevosen mukana, eikä tarvitse huolehtia omasta sijainnistaan (olettaen tietysti että pysyy siellä selässä koko radan ajan. ) Mutta ehkä sitä joskus oppii tuon ohjaamisenkin kunhan tarpeeksi harjoittelee.

Musto sai kurssin ohjaajalta kehuja nopeudesta, ja kuulemma siinä olisi potentiaalia agikoiraksi. Itse olen samoilla linjoilla ohjaajan kanssa ja aion kyllä jatkaa harrastusta Muston kanssa. Saapa nähdä uskaltaudutaanko koskaan kisakentille asti, mutta voihan sitä harrastella ihan omaksi ilokseenkin vaikkei sen kummempaa tavoitetta olisikaan. Katsotaan nyt kuitenkin ensin miten jatkokurssit sujuvat. Vielä en ole ilmoittautunut jatko1.lle, mutta jos nyt ei hirveitä rahanreikiä ole tiedossa niin eiköhän sinne lähdetä. Parempi olisi kuitenkin jatkaa mahdollisimman pian, kun asiat ovat vielä tuoreessa muistissa.

Viime viikolla kävimme muutaman päivän reissun pohjoisessa. Säät suosivat ja muutenkin reissu oli oikein onnistunut. Räpsin niin suuren määrän kuvia, että niiden käsittelyyn menee hetki. Mutta laittelen niitä sitten tänne näytille kunhan saan urakan suoritettua. Ja samalla myös lisää juttua reissusta.

Agikurssin loppuraportti

Agikurssi loppui viime viikolla ja viimeinen kerta sujui entiseen malliin, eli hyvin. Menimme pitkää rataa kolmessa pätkässä. Rataan kuului A:ta ja pussia lukuun ottamatta kaikki esteet, jotka sujuivatkin jo ihan mallikkaasti. Puomi on Mustolle helpoin ja keinu mieluisin (johtuen varmaan siitä älyttömästä herkkumäärästä mikä sen opetteluun on käytetty). Putki sujuu jo ihan mukavasti, samoin hypyt. Rengaskaan ei tuota ongelmia. Pujottelukepit menevät ihan hyvin kunhan muistan itse olla tarkkana ohjaamisen kanssa, mutta niissä on kuitenkin vielä paljon hiomista. Nyt viimeisellä kerralla otimme jo osan ohjureista pois, jotta koirat oppisivat seuraamaan niitä keppejä eikä vain ohjureita.

Nyt kun koira alkaa jo hallita esteet hyvin, niin tuleekin eteen uusi haaste, nimittäin ohjaaminen. Kurssilla kaikilla tuntui olevan vähän samaa vikaa, että koirat seurasivat ohjausta niin tarkasti, että pienikin virheliike ohjauksessa sai koiran menemään väärään suuntaan, kiertämään hypyn tms. Itse pitäisi siis olla todella tarkkana ohjaamisessa, jotta koira varmasti ymmärtäisi mistä sen olisi tarkoitus mennä. Hirmu hankalalta tuntuu tuo ohjaaminen, kun pitäisi tietää missä koira, tuleva este sekä suorin tie tulevalle esteelle ovat ja samalla vielä miettiä missä pitäisi itse olla ja yrittää olla kompastumatta koiraan/esteisiin/omiin jalkoihinsa. Siinä sitä onkin opettelua. Agilityssa huomaan paljon yhtäläisyyksiä esteratsastuksen kanssa, jota tuli harrastettua nuorempana. Mutta ratsastaen on huomattavasti helpompaa muistaa radat ja ohjata hevonen esteelle kun siinä on itse kokoajan hevosen mukana, eikä tarvitse huolehtia omasta sijainnistaan (olettaen tietysti että pysyy siellä selässä koko radan ajan. ) Mutta ehkä sitä joskus oppii tuon ohjaamisenkin kunhan tarpeeksi harjoittelee.

Musto sai kurssin ohjaajalta kehuja nopeudesta, ja kuulemma siinä olisi potentiaalia agikoiraksi. Itse olen samoilla linjoilla ohjaajan kanssa ja aion kyllä jatkaa harrastusta Muston kanssa. Saapa nähdä uskaltaudutaanko koskaan kisakentille asti, mutta voihan sitä harrastella ihan omaksi ilokseenkin vaikkei sen kummempaa tavoitetta olisikaan. Katsotaan nyt kuitenkin ensin miten jatkokurssit sujuvat. Vielä en ole ilmoittautunut jatko1.lle, mutta jos nyt ei hirveitä rahanreikiä ole tiedossa niin eiköhän sinne lähdetä. Parempi olisi kuitenkin jatkaa mahdollisimman pian, kun asiat ovat vielä tuoreessa muistissa.

Viime viikolla kävimme muutaman päivän reissun pohjoisessa. Säät suosivat ja muutenkin reissu oli oikein onnistunut. Räpsin niin suuren määrän kuvia, että niiden käsittelyyn menee hetki. Mutta laittelen niitä sitten tänne näytille kunhan saan urakan suoritettua. Ja samalla myös lisää juttua reissusta.

Hyvät uutiset 2

Kävimme keskiviikkona Sallin kanssa jälleen Akuutissa, tällä kertaa silmä- ja sydäntutkimuksissa. Sydän todettiin terveeksi, samoin silmät, joten pentuprojektin suunnitellu jatkukoon.

Agikurssi alkaa olla viimeistä tuntia vaille pulkassa. Viime kerralla jouduimme treenaamaan sisällä hallissa ulkona riehuneen syysmyrskyn takia, mutta hyvä meno jatkui jälleen. Ohjelmaan kuuluivat ensisijaisesti pujottelukepit sekä keinu, jota emme olekaan aiemmin vielä menneet. Keppejäkin on harjoiteltu aiemmin vain kuudella kepillä, nyt niitä olikin 12. Alku oli vähän takkuista kun koirat ovat jo kerenneet tottua siihen kuuden kepin sarjaan, ja nyt pitikin jatkaa pujottelua vielä toisen mokoman verran. Mutta hyvinhän niistä selvittiin pienen alkukankeuden jälkeen. Keinun opetteluun käytimme ison kasan nameja sillä seurauksella että siitä tuli monen koiran lempieste heti kerralla. Mustokin innostui keinusta kovasti ja viimeisellä radanpätkällä vauhti keinulle oli niin kova että itselläni oli vaikeuksia pysyä perässä. Ehkä tuosta vielä agikoira tulee.

Tänään tapasimme jälleen Saiva-neitiä pitkän metsälenkin ja lopuksi kahvittelun merkeissä. Tai no, koirat ei pahemmin kahvitelleet ja emäntienkin laseista löytyi kokista, mutta hälläpä väliä. Saivan emäntä räpsi koirista muutamia kuviakin. Tässäpä muutama, loput löytyy Saivan kuvagalleriasta. Kuvat: Tiia E, kiitoksia!




Riekkumista






Vauhdissa






Mustat vauhdissa







Mustat painii







Salliska


Tässä vielä muutama kuva Sallista ja Mustosta, kuvat Niina H, kiitoksia.





Salliska







Mustapoika







Sallin piti kiivetä vielä paalienkin päälle

Hyviä uutisia Saksasta

Eilen sain kirjeen Laboklinilta Saksanmaalta. Kirjeessä oli Sallin PRA-testitulos, joka kertoi Sallin olevan terve tämän sairauden osalta. Näin saimme varmistuksen sille, mistä olimmekin olleet aika varmoja jo ennen tätä testiäkin. Tämä antaa taas uusia mahdollisuuksia urospohdintoihin, sillä Sallille voi nyt käyttää kantajaa taikka testaamatonta urosta. Nyt pitäisi vielä varata se silmätarkastusaika, niin pääsisi taas askeleen eteenpäin tässä suunnittelussa.

Muston kanssa oltiin taas tiistaina agikurssilla. Putki sujuu muuten jo hyvin, mutta jos lähdenkin itse juoksemaan putkesta pois päin (takaaleikkaus), niin Musto palaa hetimmiten takaisin. Punainen putki oli näemmä helpompi kuin musta, liekö sitten valoisampi ja siten mieluisampi. Muut esteet menivät ongelmitta. Meillä oli 21:n esteen rata, jota menimme pienissä pätkissä. Lopuksi kävimme radan läpi kokonaisuudessaan ilman koiraa, luulenpa että viimeisellä kerralla täräytämme sitten koko radan läpi ihan koirankin kanssa. Marraskuussa alkaisi jatko 1-kurssi, voipi olla että ilmoittaudun sinne mukaan. Oikeastaan se jatkokurssi alkaisi jo lokakuussakin, mutta ajankohta on niin myöhäinen (20.30-21.30), että me ollaan jo Muston kanssa nukkumassa tuohon aikaan arki-iltana. Ja muutenkin voisi olla hyvä pitää pieni tauko kurssien välillä, niin oman kuin koirankin jaksamisen takia. Niin ja lompakko taitaa olla myös samaa mieltä asiasta.

Muutoin päivät ovat menneet aika lailla samaa rataa. Koirakamuja ei olla nyt ehditty tapaamaan, jos ei oteta huomioon tallilla pyöriviä koiria (joita voi olla parhaimmillaan 10 yhtäaikaa). Muutaman viikon ajan olen käyttänyt koiria pidemmillä pyörälenkeillä metsässä ja kunto onkin kasvanut molemmilla, kun liikuntaa tulee reippaasti enemmän kuin pelkillä kävelylenkeillä. Pyörälenkeillä käydään noin 4-5 kertaa viikossa, arki-iltoina 0,5-1 h ja viikonloppuisin 1-1,5 h. Mukavaa vaihtelua tuo pyöräily on ja itsekin siinä saa vähän erilaista liikuntaa ja maisematkin vaihtuvat nopeammin kuin kävellessä. Pari kuukautta tässä ehditään vielä pyöräillä, ja sitten täytynee vaihtaa sukset jalkaan ja ruveta hiihtämään.

Kahden viikon kuluttua ollaankin taas Dalvadaksessa (sivuhuomautuksena mainittakoon, että olen ennen taivuttanut tuon aina tyyliin: Dalvadasissa, mutta kuulin paikallisten käyttävän tuota Dalvadaksessa-versiota, joten käytänpä itsekin vastedes sitä. ). Perinteinen syysreissu on tehtävä tänäkin vuonna, kuten kahtena edellisenäkin, ja kun Land Cruiserikin on vaihtunut 10 vuotta uudempaan, niin täytyyhän se käydä koeajamassa oikeilla pelipaikoilla. Mukaan lähtevät myös Aatu ja Reetu sekä anoppi, joten luvassa on ainakin käppäilyä tunturissa. Toivottavasti sattuisi hyvät kelit niin saisi otettua paljon hienoja kuvia reissusta.

Musto 5 v ja muita kuulumisia

Musto-poika täytti viime torstaina 5 vuotta. Sen kummempia juhlia ei järjestetty, ja mitäpä sitä enää (tai vielä) tuossa iässä ylimääräisiä juhlimaan. Agitreeneissä olimme tiistaina, ja hyvinhän siellä taas meni. Ainoastaan putki tuotti vaikeuksia, kun Musto palasi aina puolivälistä takaisin. Viimeisellä radanpätkällä ennakoin ja “nakkasin” sen heti kerralla pannasta putkeen, niin johan onnistui. Muston luonteelle hyvin tyypillistä, se tarvitsee tukea kaiken uuden tekemiseen, kunnes hoksaa mistä on kyse. Ahdas putki ei liene muutenkaan sille kovin mieluisa paikka. Muut harjoitukset sujuivat mukavasti. Teimme paikallaoloharjoituksia ja kertailimme omatoimisesti esteet läpi. Lopuksi hypättiin vielä muuria sekä pari pientä radanpätkää. Tänään illalla on jälleen treenit, niistä päivitystä myöhemmin.

Sallin kanssa kävimme torstaina eläinlääkärillä. Salli rauhoitettiin ja sille tehtiin ns. “gynekologinen tutkimus”, jossa ei kuitenkaan löytynyt syytä astutusongelmille. Eläinlääkärin mukaan varsinkin kokeneen uroksen pitäisi onnistua ihan ongelmitta astumaan. Samalla otettiin progesteronitesti, joka kertoo milloin juoksu on kohdillaan astuttamista varten. Tuolloin oli menossa 15. juoksupäivä ja progetesti näytti 29, kun sopiva arvo astuttamista ajatellen olisi alle 10 (en nyt muista niitä tarkkoja lukuja). Eli juoksu oli siis ihan reippaasti mennyt ohi. Sain ohjeeksi aloittaa progetestauksen seuraavan juoksun aikaan jo 6. vrk:n kohdalla, jotta nähdään oikea ajankohta jolloin pitää lähtä miehelään. Samalla reissulla otettiin myös verinäyte prcd-PRA-geenitestiä varten. Tuloksia odotellessa. Tässä syksyn aikana käydään vielä silmätarkissa ja jos sieltä ei mitään yllätyksiä löydy niin sitten alan miettiä uroksia. Tai olenhan tietenkin jo niitä katsellut, mutta vasta silmätarkin jälkeen laitan kyselyä jalostustoimikunnalle ja urosehdokkaiden omistajille. Kun nyt vaan löytyisi pari vaihtoehtoa, jotka täyttäisivät kaikki kriteerit (joita on muuten yllättävän paljon. ).

Sunnuntaina kävimme leikittämässä 8-viikkoisia pihakoiranpentuja Salamaa, Kunkkua ja Jasua. Mustoa ei juurikaan penikat kiinnostaneet, mitä nyt ohimennen niitä saattoi vähän nuuhkaista. Salliakin kiinnosti aika lailla kaikki muu, mutta vähän se malttoi pentujakin katsella. Tässä muutama kuva penskoista, loput kuvat löytyvät täältä.

Salama ja Jasu



Kunkku



Salli syö Jasun kuonon ja Salamaa vähän kauhistuttaa.



Kaikki yhdessä